Elän tänään

Huomasin kirjoittaneeni blogitekstin viimeksi marraskuulla. Tänään olen kuitenkin päässyt työreissulle Tammisaareen puolisoni mukaan ja voin käyttää hieman aikaa näpyttelyyn. Paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa ja paljon olen joutunut kasvamaan. Olenko kasvanut jopa lähelle aikuisuutta? En ehkä, mutta olen oppinut elämän olevan vain tässä hetkessä. Ei menneessä, eikä edes tulevassa. Eilinen on Jeesuksen vuodatetun veren vuoksi sovitettu, velat kuitattu. Jos elämme huomenna, on se armoa ja Herran tahto, mutta minä en näe sinne.

Perheeseemme ja sukuumme saapui tammikuussa ruma vieras, jota en kaipaa kovin usein kylään. Kuolema tuli ja vei isämme 65 vuoden iässä. Kälyni äiti sanoi hyvin isän haudalla. "Teiltä vietiin heimopäällikkö". Heimon voi olettaa olevan hieman sekaisin päällikön yllättävästä kuolemasta. Isä kuoli syöpään, joten olimme tavallaan varautuneet ja tavallaan emme. Yhtä kaikki, kuolema ei kysy tullessaan lupaa kuin Jumalalta. Ja nyt ainoa luvanantaja myönsi luvan.

Kaikesta huolimatta myös surua suurempi ilo vieraili Jumalan armosta samaan aikaan ja saimme toisen lapsenlapsen!

Opittua:

Jumala antaa, miksi Hän ei myös ottaisi?

Jumala pitää huolen kuten on luvannut.

Suru ei tapa, vaan edelleen olen tässä hetkessä. Hetki ei mene minnekään vaikka mitä tapahtuisi, ellei Jumala päätä niin.

Mikään muukaan tunne ei tapa, vaan menee ohi ja ehkä tulee jälleen. Tunteet ovat aaltoja meressä. Joskus myrkyää ja joskus on tyyntä.

Opin itse myös, kuinka huono rinnalla kulkija olen ollut toisten surussa aiemmin. Tulevasta en tiedä, toivottavasti olen parempi, sillä nyt tiedän surusta jotain.

Olen oppinut armollisuutta! Se on hienoa. Joskus olin kuullut, että surun kohdatessa surevat ihmettelivät kuinka tukea saa heiltä, joilta ei sitä odottanut saavansa ja heiltä, joilta odotti tukea, ei sitä saanut. Tämän olen todennut oikeaksi. Olin kuitenkin tallettanut tämän mieleeni ja nyt ymmärrän Jumalan olevan itse lohduttaja ja tuki, Hän käyttää ketä tahtoo. Olen huomannut myös Jumalan valikoivan rinnalla kulkijat suurella viisaudella. Usein olen jopa väsynyt ja haluan surra yksin, se on yllättävä havainto itselleni, joka nautin ihmisten seurasta.

Suru ei kysy kuolleen ikää. Yritän jatkossa tehdä parannuksen, enkä kysy "kuinka vanha hän oli". Olen huomannut tuntevani surustani syyllisyyttä, kun isäni kuolin ikää on kysytty. Eiköhän enää vanhana kuollutta saisi surra?

Suru, kaipuu ja ulkopuolisen rinnalla kulkijan tarve alkaa ajallisesti eri kohdassa kuin kuvittelin. Voi olla shokkivaiheessa, jossa en itse itkenyt laisinkaan, hyvä saada puhua jollekin, mutta puhuminen oli itselläni "puuta, heinää" enkä muista laisinkaan viikkoa ennen kuolemaa enkä viikkoa se jälkeen. Aika on vieläkin hieman hukassa. Oikeastaan nyt vasta kuukausi hautajaisista alkaa suru tulla ja kaipuu kasvaa.  Siunattua on suuri suku! Suuri heimo, suru on yhteinen, mutta niin on myös ilo. Vastedes syntyvät lapset ovat Jumalan suuri lahja, täynnä tulevia heimopäälliköitä.

Isä ei kuitenkaan ole poissa vaan odotamme jälleen näkemistä, opin että usko riippuu Kristuksessa myös surua apuna käyttäen. Joskus joku otetaan pois sillä tarvitsemme uskomme lisäämistä ja vahvistamista.

Pääsiäinen on tulossa!

Jos Herra suo, blogitekstien kirjoittaminen jatkuu, kun minulla on taas sanottavaa. Pysy kanavalla!