Menneiden muistelusta ennakkoluuloihin vai tämän hetken armoa?
Poistin muutamia viikkoja sitten kaikki sosiaalisen median tilini, ja siitä seuranneisiin vieroitusoireisiini olen seurannut ihan vain median uutisointia ajan ilmiöistä ja tapahtumista. Huomaan tulevani sairaammaksi uutisten sisällöstä kuin sosiaalisen median seuraamisesta. Viha ja inho näyttää rumasti nostavan päätä. Joudun taistelemaan itseni kanssa etten osallistusi sisällissotaan, jota käydään keskustelupalstoilla. Erityisesti pahoinvoin silloin, kun arvojani ja kristillistä uskoani pilkataan. Tietämättömyys kristillisen uskon sisällöstä on mieltä järkyttävää!
Uutisointi ja tämän päivän aiheet eivät kuitenkaan ole tämän kirjoituksen aihe. Aiheen sain uutisoinnista, jossa media käyttäytyy perkeleen tavoin kaivaen ihmisten syntejä menneisyydestä esiin. Poliitikko ja ministeri toisensa jälkeen on kelvoton tekemään työtään menneisyyden syntien vuoksi.
Asuuko minussakin tällainen menneisyyttä kaiveleva pieni media? Minussa asuu paljon epäluottamusta ja ennakkopelkoja. En mielelläni hakeudu tietyn näköisten tai tietyn kulttuurin omaavien ihmisten seuraan. En myöskään tietoisesti hakeudu, itseäni aiemmin loukanneiden seuraan. Miksi en? Menneisyydessä tapahtuneiden asioiden vuoksi. Vältän kipua pysymällä erossa ihmisistä tai asioista jotka satuttivat minua, ehkä jopa yli 20 vuotta sitten. Kuvittelen ihmiset siihen tilaan ja asemaan jossa he olivat silloin. Ikäänkuin heidän elämässään ei olisi voinut tapahtua parantavaa muutosta tuona kuluneena aikana. Itse toki olen muuttunut paljon jo muutamassa vuodessa. Mutta takuulla nuo toiset ei! En myöskään salli lasteni hakeutua seuraan, jonka koen omien kokemusteni perusteella "satuttavaksi" ja "haitalliseksi". En myöskään ottaisi eronnutta puolisokseni, sillä mikä takaisi nyt onnistumisen.
Kun oikein itseäni tutkin, löydän paljon armottomuutta, ennokkoluuloja ja pelkoja. Kun taas minua kohdellaan ennakkoluuloisesti, ja erityisesti jos se tapahtuu kristittyjen keskuudessa, minä loukkaannun. Loukkaannun verisesti, jos minua vältellään jo anteeksi saatujen menneisyyden syntien vuoksi. Eikö armo olekaan pohjaton? Loukkaantuminen taas ei tee hyvää minulle, sillä silloin huomaan itsessäni fariseuksen. Alan välittömästi arvioida tuota kristittyä sisarta tai veljeä, sekä hänen kristityn vaellustaan ja kiittää etten itse ole noin kamalan armoton. Alan syyttää häntä samoista synneistä joita itsessäni roikkuu.
Kuka voi meidät pelastaa? Olemme nähneet sotia ja kansoja, joita piinaa vanhat riidat ja vanhat kaunat. Rauhaa värittää katkeruus naapuria kohtaan. Vanhoja ei unohdeta, vaan niistä kirjoitetaan historian kirjoja joista tulevat sukupolvet saavat katkeroitua rauhassa toisiaan kohtaan. Ihmisten viha toisiaan kohtaan on yhtä pysyvä kuin tämä planeetta. Lapset kantaa isien syntejä vuosisatoja jos ei tuhansia. Päätän sulkea itseltäni myös median. Poistaisiko se vihani?
Päätän avata ainoan tekstiä sisältävän teoksen johon luotan, Raamatun. Sekin on tosin täynnä menneiden muistelua. Se on täynnä historiaa ainoasta Isästä ja Kuninkaasta joka ei antanut, eikä anna menneisyyden vaikuttaa siihen kuinka Hän lähestyy ihmispoloista, joka taas on ihan hukassa itsensä kanssa.
Jokainen meistä ansaitsisi kidutus kuoleman, jos ei teoistaan tai sanoistaan, niin ainakin ajatuksistaan. Minä ansaitsen paljon teon seurausta suuremman rangaistuksen synneistäni, niistä jotka minussa roikkuvat edelleen sitkeästi. Ei riitä, että toteutan ruumiille vaarallisia himoja, vaan lisäksi katkeroidun ja tuomitsen ne jotka minua niistä nuhtelevat (pitäisivät huolen omista synneistään).
Edelleen ihmettelen Jeesuksen pitkämielisyyttä minua kohtaan. Hän otti vastaan vapaaehtoisesti kidutuskuoleman, että Isä voisi unohtaa menneet, nykyiset ja tulevat. Hän kuoli ja ylösnousi, että voisi tulla paikalle Pyhässä Hengessä ja sitoutua kasteveteen, ja koskettaa minun päähäni vielä 2000 vuotta kuolemastaan ja vetää minut uuteen syntymääni ja Hänen omaan elämäänsä. Olen nyt Hänen vaatteidensa alla piilossa Isän Pyhyydeltä ja viimeiseltä tuomiolta. Sitä ei tahdo käsittää, miksi Jeesus haluaa pitää välillä vihaista, katkeraa ja kapinoivaa lasta povitaskussaan. Syntinen toimisi toisin! Pienikin virhe niin lennät ulos. Jeesus ei kuitenkaan ajattele kuin syntinen koska Hän on synnitön. Hänellä ei ole pahoja ajatuksia, vihaa ja katkeruutta. Hänellä on vain puhdas halu armahtaa, pelastaa ja rakastaa.
Saavuimme juuri viikon kestäneeltä Baltian maiden kierrokselta kotiin. Etsimme sunnuntaiksi messua jossa olisimme voineet vierailla. Lähdimme ajamaan Liettuan Klaipedasta paluumatkalle tarkoituksena ajaa takaisin Tallinnaan illaksi. Ajallisesti sopivaa messua ei löytynyt. Jumala tahtoi kuitenkin meille saarnata armoaan. Päivä oli rankkasateiden sävyttämä ja synkkä. Reitiksi valikoitui paikka joka yllätti meidät jokaisen. Olimme haaveilleet jo aiemmin Liettuan "ristien kukkulasta". Näkemistä oli kuitenkin niin paljon ettemme etsineet edes sen sijaintia, koska kuvittelimme sen olevan jossain Venäjän rajalla. Me olimme ajelleet pääasiassa länsirannikkoa.
Ihmetys oli suuri kun aurinko alkoi väliaikaisesti paistamaan ja "ristien kukkula" osui kohdallemme kuin vahingossa. Toki olimme nauttineet kuin ihmeen kaupalla, ennustuksista huolimatta lämmöstä ja auringosta. Joka aamu rukoilimme että sadetta ja ukonilmaa ennustaneet tiedot Jumala siirtäisi. Ja aina päivä oli mitä kaunein. Matka oli ihmeellinen.
Paluumatka oli kuitenkin sateinen. Ehkä siksi että aurinko saisi valaista Jumalanpalvelushetkemme. Tuolla tuhansien ristien täyttämällä kukkulalla Jeesuksen uhriveri huusi: "katso mitä vuoksesi on tehty!" Jos et siellä usko armoon et sitten missään. Tuolla kukkulalla vihollinen on yrittänyt tuhota ikuisesta Uhrista kertovat ristit, mutta yhä uudelleen ja runsaampana ne ovat nousseet jälleen. Ristejä tulee joka päivä lisää, enkä usko että niitä enää voi laskea. Niinkuin ei voi armon suuruttakaan.
Herra! Kiitos että palastat meidät kaikki.
"Kaikki, minkä Isä antaa minulle, tulee minun tyköni; ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos. Sillä minä olen tullut taivaasta, en tekemään omaa tahtoani, vaan hänen tahtonsa, joka on minut lähettänyt. Ja minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä. Sillä minun Isäni tahto on se, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, on iankaikkinen elämä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä."
Johannes 6:37-40 FB38
