Rakastan zoomailua!
Tiesitkö että ihmisestä löytyy liikuteltava linssi? Hän voi tutkia yksittäistä viljaa aina sen atomitasolle saakka. Tämä on erityisen hyvä kyky silloin, kun katsellessa koko peltoa huomaa jonkun osan pellosta olevan kitukasvuisempaa kuin toisen osan. Silloin on hyvä kyetä etsimään sairastuttaja. Joskus se sairastuttaja on niin pieni, että tarvitaan mikroskooppi. Joillekkin meistä on annettu aivan erityiset taidot ja välineet yksityiskohtien penkomiseen.
Joskus heillä, joilla on kykyä ihmetellä yksityiskohtia pitkään ja perustella niillä asioita, on kokemukseni mukaan erittäin vaikea muistaa heihin rakennettu zoomi.
Toiseen päähän veivattu suurentava linssi tuo esiin koko pellon. Ja joillakin, itse kuulun näihin, on kyky vetää linssiä loppumattomasti suuremmaksi. Ensin näkyy pari tähkää, sitten koko pelto. mitä kauemmas vedän, piirtyy esiin jotain suurta. Enkä malttaisi odottaa koko taideteoksen esiin piirtymistä. En pääse täältä luomisen rajallisuudesta tarpeeksi kauas ja irti, että täysin hahmottaisin. Olen onnistunut suurentamaan kuvan itselleni jo niin suureksi, että näen lopputulokseen himmeästi piirtyvän Jumalan hymyn. Ja haukon henkeä. Täytyy vain päästä yli kuoleman, että näen sen täydellisesti.
Minä kyllästyn helposti ja olen ihan ärsyttävän taiteellinen ja tunteva ihminen. Kun haaveilen tekeväni jotain, haaveilen lopputuloksesta. Lapsesta saakka ongelmani oli, etten vain voinut aloittaa vaikkapa virkkaamista, sillä mitä hienoa on siinä yhdessä silmukassa ja niitä täytyisi tehdä tuhansia. Muiden minuutti tuntui olevan minulle tunti. Nykyään muiden tunti tai päivä tuntuu minulle kolminkertaiselta. Joskus kuunnellessani ihmisiä, tuntuu kuin he puhuisivat ja eläisivät hidastettuina. Siinä missä joku, minua tuntematon vasta yrittää ymmärtää sanomaani, olen jo ajat sitten siirtynyt seuraavaan yksityikohtaan, että voisin saada piirrettyä kokonaisuuden näkyviin, sen minkä olen itse jo nähnyt. Palan halusta näyttää sen sinulle. Mutta olen kömpelö.
Yksityiskohdat ovat tärkeitä minullekin. Eilinen ja huominen osuvat toisiinsa tässä päivässä. Ilman yksityiskohtia ei ole kokonaiskuvassa yhtään mitään. Minä olen vain sellainen yksityiskohdasta vauhtia ottava ihminen. Zoomaan lähelle, ja sieltä sadasosa sekunnissa mahdollimman kaus, että näkisin miten tuo yksityiskohta sopii kokonaiskuvaan ja mikä on sen tehtävä. Olen siis niin nopea zoomin käyttäjä, ettei hitaammat pysy mukana. Se saa minut joskus hankaluuksiin, muttei se haittaa, koska minäkin olen ihan täydellinen yksityiskohta kokonaisuudessa. Puolisoni sanoin: ilman minua olisi pimeää, tylsää. Ei olisi laulua, musikkia eikä tanssia. Olen hänen syynsä liikkua taideteoksen keskellä omana ihmeellisenä yksityikohtanaan. Ilman häntä taas minä en ymmärtäisi näkemääni.
Perheestäni
Olen huomannut ihan lähipäivinä isoja linjoja piirtyneen elämässäni esiin. Makaamme välillä puolisoni kanssa sängyllä, molemmat selällään kattoa tuijottaen. Alkaa naurattamaan. Jumala teki noin upean yksityiskohdan kuin mieheni on, juuri oikeanlaisen persoonan. Hänkin rakastaa zoomin käyttöä ja on jopa minua nopeampi siinä. Hän sai ehkä sen kyvyn, että edes yksi ihminen maailmassa pysyisi edelläni, eikä tippuisi työntämistäni kärryistä, vaan nauraisi, itkisi ja suurien tunteiden keskellä vain nauttisi matkasta. Meidän yhteinen maailmamme on järisyttävän upea kokonaisuus. Sängyllä maatessa uppoudumme maalaamaan yhdessä ja kuva saa haukkomaan henkeä. Uppoudumme kuuntelemaan ääniä, tuntemaan, maistamaan, etsimään, löytämään ja näkemään, zoomin liikkuessa joskus todella villisti.
Ehkä meidän, meille niin rakkaat lapset ovat siksi vaikeuksissa tässä järkeilyä ihannoivassa yksilökeskeisessä maailmassa. He ovat taiteellisia zoomin käyttäjiä ihan jokainen. He ovat taidetoksia itse, joista olen lähes kipeän ylpeä. Jokainen heistä on ollut erittäin haluttu ja toivottu. Hihitellen raskauden aikana puolisoni kanssa olemme odottaneet, minkähänlaisia ihania yksityiskohtia heistä tulee tähän meidän suureen taideteokseen. Kellään muulla ei takuulla ole noin hyvin kokonaisuuksia näkeviä, tunnelmiin uppoutuvia ja pieniä yksityiskohtia hahmottavia lapsia. Siis he ovat vanhempiaan taitavampia zoomin käyttäjiä. Ja joskus kun koko perhe on paikalla, maalaukseen ei tarvita enää mitään. Kuvaan piirtyy selvästi Jumalan hymy!
Isäni
Isäni eläessä, vielä jokin aika sitten, hän kirjoitti sosiaaliseen mediaan tekstin, joka luettiin hänen hautajaisissaan. En nyt tarkallaan muista mitä hän kirjoitti, mutta jotenkin hän kertoi olevansa iloinen saamastaan perheestä, vaikka perhe-elämä oli joskus ollut rasittavaakin.
Jos tämä nyt minun kirjoittamani teksti luettaisiin hautajaisissani, haluaisin sanoa, ettei perheessäni ollut mitään rasittavaa, eikä elämäni sen sisällä ollut koskaan rasittavaa. Perheeni oli ainoa asia mitä koskaan elämältä halusin, ja se oli parempaa kuin olisin osannut edes haaveilla. Sain Jumalan muovaaman mesteriteoksen puolisoksi. Ja mikä on kahden mestariteoksen hedelmä? Lapset, joihin jokaiseen erikseen sopii laulu jonka lopussa laitan. Toiseksi vanhimman lapsen rippijuhlissa taisinkin sen laulaa. Olisin halunnut laulaa sen jokaiselle lapsellemme erikseen. Puolisoni toki sanoo sen kertovan minusta, mutta minustahan nuo ovat lähteneet. Enkä halua heidän koskaan muuttuvan. Eikä pidä kuitenkaan luulla, etten näkisi jokaisen lapseni yksilöllistä persoonaa ja tempperamenttiä. Heistä vain näkee vanhempiensa kuvan. Ja se isäni kirjoittama rasittava tunne, hetken, jossain matkanvarrella kuuluu kyllä kuvaan. . Mutta se on tarkoitettu vain yhdistäväksi väriksi, eikä ansaitse erityismainintaa eikä kuukausien mikroskooppista tarkastelua. Se kuuluu vain kuvaan.
"Jos sun sydämesi särkyy, se särkyy ihan kokonaan! Mut vähäks aikaa vaan, ehkä tunniksi korkeintaan.." Johanna Kurkela
Te tiedätte rakkaat lukijat, että kaunis ja iloinen kokonaiskuva on olemassa. Kuva on ristimuotoinen läheltä, mutta kaukaa katsottuna siinä Jumala, oikea Isämme hymyilee. Särkyneen sydämenkin yksityiskohta kuuluu maalaukseen, mutta katso mitä kaunista tuossa toisessa päässä kukkapeltoa näkyy.
Monet mikroskooppia pitkään käyttävät ihmiset haluaisivat pitää perhosen litistyneenä lasien väliin. Onhan se silloinkin ihmeellinen ja kaunis, mutta sen kuuluu lentää. Se on myös kauniimpi lasin rajojen ulkopuolella jos vähän käyttelee zoomia. Silloin voi yhdessä toisen katsojan kanssa oppia perhosesta enemmän. Vain Jumalan asettamat rajat ovat sille rajoina, niiden yli se ei voi lentää. Väitän kuitenkin tilaa olevan riittävästi, enemmän kuin uskommekaan.
Inspiraatiota
Kuten huomaatte en ole hetkeen kirjoittanut. Olen katsellut liikaa yksityiskohtia, ja yksityiskohtiin jumittuneita ihmisiä ja jumittunut itsekkin. Viimein tapahtui jotain, kuin askel joustavaan maahan ja se sinkosi zoomini jälleen suureen näkymään, jossa Jeesus hymyilee ja pelko on poissa.
Tässäkin taaksepäin sinkoutumisessa on monta ihanaa yksityiskohtaa. Yksi on eräs ihminen, joka ei edes tiedä olevansa inspiraationi lähde. Kun hän puhuu ja on, kuulen mitä hän ei puhu ja mitä hän ei siinä hetkessä ole. Ja häntä on äärimmäisen viehättävä seurata ja oppia kuinka erilaisia ja kauniita yksityiskohtia suuressa maalauksessa on. Hän katsoo ihan eri tavoin maalausta kuin minä ja se on yksinkertaisesti upeaa, voiko noinkin asiaa elää todeksi!? Itse en siihen pystyisi, mutta näyttää olevan olemassa joku, joka todella pystyy. Inspiraationa tässä kirjoituksessa on myös Jari Kekäleen kirja "Miksi me riitelemme?". Suosittelen kirjaa ihan teille jokaiselle. Saatat löytää itsesi kirjan sisältä. Itse luen sitä nyt jo toista kertaa ja jos et muuta kirjasta halua lukea, niin lue kuitenkin luku 5 se on lempparini. Yksityiskohtien ketju kuitenkin päättyi sairauskohtaukseen, jossa kipu poisti mielestäni kaiken. Siis ihan kaiken. Ja tuo fyysisen kivun ja kärsimyksen lahjan keskellä tunsin itseni autuaaksi. Olin niin kaukana, ihan rajalla ja näin Rakkauden hymyn. Se oli lepoa jossa mikroskooppini murskattiin.. Voi olla, että hankin joskus uuden, mutten nyt vähään aikaan. Nyt sairastellaan rauhassa tuijotellan suuria kokonaisuuksia. En katso enää uutisia maailmalta, enkä osallistu väittelyihin, jotka eivät näe mitään läpi menneen ja tulevan suuren kokonaisuuden. Suurin inspiraation lähteeni ovat kuitenkin puolisoni ja lapseni. Ilman puolisoani en olisi kirjoittanut koskaan ensimäistäkään ajatusta paperille. Hän tässä meidän elämän kokoisessa maalauksessa on minun tilani, rajani ja turvani. Yhdessä upotettuna Kristuksen Jeesuksen Elämän kokoiseen maalauksen. Minulla olisi vielä paljon kirjoitettavaa, nimittäin neuvoja nopeaan zoomailuun! Siitä en nyt enää kirjoita, mutta isäni toisti monta kertaa viimeisinä päivinään kuoleman edessä "mä en nyt oikein ymmärrä?" Näetkö sinä siinä vain pienen hämmentyneen ja säälittävän ihmispoloisen. Isänihän aina ymmärsi mielestään kaikki, ja kaiken oikein. Hän selitti ja piirsi paperille kaavioita, että mekin ymmärtäisimme pienten yksityiskohtien tärkeyden elämässä. Isä monesti toisti terveenä ollessaan elämänsä aikana "kyllä mä ymmärrän, paremmin kuin ymmärrätkään." Siinähän on jo paljon ymmärtämistä! Vai mitä luulet. Jos joutuu elämään koko elämänsä yksityiskohtia nysväten, saattaa kokonaiskuva häikäistä kuoleman hetkellä. Paluu ihmettelevään lapsen kaltaisuuteen isäni kohdalla oli uskomattoman kaunis, paluu ihmisen osaan "Nyt mä en oikein ymmärrä". Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kuvan luoja ymmärtäisi.
Linkki lupaamaani lauluun lapsistani. Joissa ehkä näkyy kuvaa meistä molemminta.