Jeesuksen sydän
Omassa yksinäisyydessä riittää tilaa. On tilaa hiljaisuudelle ja suurille ajatuksille. Suuret ajatukset kumpuavat suurista tunteista. Suuret tunteet taas syttyvät kuin lamppu, jonka valoon herään lähes joka aamu vaikken tahtoisi. Minä en nimittäin itse sytytä tuota valoa, vaan teini-ikäinen poika, jonka päivän kohokohtana on nähdä ilmeeni kun hän sytyttää aamulla huoneeseemme valot. Olen kuullut että monissa perheissä tämä menee toisin, vanhempi sytyttää valot teinin huoneeseen tämän valvottua kahteen yöllä. Meillä ei! Voi miksi ei?
Suuret tunteet yllättävät silloin kun tunteita ei lainkaan kaivattaisi. Itse en kaipasi yksinäisyyteni ainoatakaan epämielyttävää tunnetta. En kaipaa ahdistusta, surua, melankoliaa, enkä varmasti kaipaa vihaa enkä katkeruutta. Epätoivo ja toivottomuus kuitenkin rakastavat seuraani, ne haluavat mielellään olla kanssani kun olen yksin. Tuolloin muistan Jumalan lupausta yksinäisen rukouksesta. Oletko koskaan ottanut Raamatusta todesta jaetta: "Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle." Matt.6:6
No minä olen välillä ollut tuolla kammiossani, ja tiedätkö mitä? Olen ottanut tuon "oman kammioni" välillä kirjaimellisesti. Minulla, suomalaisella ei ole muuta kammiota kuin sydämessä ja oikein kaksin kappalein. Sinne olen itseni sitten ahtanut vaikka ahdasta on. Siellä olen ja suljen oven ettei vain kukaan häiritse. Oma rukoustapani on, että otan Raamatun ja luen rukoillen. Lähiaikoina olen lukenut Raamattua ahdistukseen saakka. Siellä pienessä ja pimeässä kammiossa istun lukien ja olen kauhuissani. Rukoilen ja ahdistuksissani etsin vastausta tuosta kirjasta. Mitä enemmän luen, sitä enemmän epämielyttävät vieraat kuiskivat minulle ilkeyksiä. Minä tulen ensin surulliseksi, sitten ahdistuneeksi ja lopulta olen vihainen. Kuka sytytti valot! Näen kyllä lukea Raamattua nyt hyvin, liiankin hyvin. Mitä enemmän luen sitä kirkaammaksi ympäristö muuttuu ja sitä kamalammalta kaikki näyttää. Sammuttakaa valot, heti!
Haluan ulos, tahdon oven auki. Laitan Raamatun kiinni. Valot sammuu ja tuntuu tyhjältä. Nuo oman sydämen kammiot taitaakin olla väärä paikka vetäytyä rukoilemaan. Jumalan pyhyys kun ei näytä mahtuvan minun pahoista ajatuksista likaiseen ihmissydämeeni. Löytyisikö jostain muualta parempi, avarampi, turvallisempi ja hieman puhtaampi kammio rukoilua varten? Löytyisikö jostakin paikka, jossa ei haise kuolleelle raadolle? Löytyisikö rakkaudesta sykkivä hiljainen ja nöyrä kammio? Siellä kammiossa uskaltaisin uudelleen avata Raamatun. Kammion seinät ovat puhdasta kultaa eikä suru ja viha uskalla näyttää kasvojaan. Oikean puoleisesta kammiosta pulppuaisi vettä ja vasen on täynnä ilon ja armon hedelmiä, siellä uskaltaisin sanoa hiljaa sanat: "Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi; 10tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa; 11anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme; 12ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme; 13äläkä saata meitä kiusaukseen; vaan päästä meidät pahasta, [sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Amen]. Matt 6:9-13